ATK-toimisto Rasimus

KIRJOITUKSIA

25.11.2021

Matkakuvaus Lemminkäisenkadulta Tulliportinkadulle

Lähdin Lemminkäisenkadulta kahdeksan aikoihin. Yöllä oli satanut lunta ja sitä satoi edelleen. Kävelin alikulkujen kautta ohikulkutien vartta kulkevalle pyörätielle. Matka jatkui huoltoaseman ja ruokakaupan ohi salmen yli kulkevalle sillalle. Järveltä tuuli. Huppu päähän. Ympärillä avautuvaa järvimaisemaa olin jaksanut ihmetellä muuttaessani kaupunkiin muutamaa vuotta aiemmin. Olin kotoisin kuivan maan kaupungista, Hyvinkäältä. Siellä ainoa kaupungin rajojen sisäpuolella oleva vesistö oli kapeana kaukana keskustasta virtaava Vantaa. Elämä vesistöjen ympäröimässä kaupungissa oli tuntunut alkuun eksoottiselta. Kuin olisi muuttanut Firenzeen tai jonnekin, jossa kaikki oli täysin toisella tavalla. Ihmiset veneilivät ja laivojen merkkiäänet kaikuivat järveltä kesäisin. Nyt järvimaisemiin oli tottunut eikä niitä ihastellut sen enempää kuin kotikaupunkini maisemiakaan. Yhtä eksoottiselta oli tuntunut kaupungin keskustan jököttävä linna. Hyvinkäällä oli tuskin ainuttakaan yli viisikymmentä vuotta vanhaa rakennusta. Tänne turistit matkustivat tätä ihmettä hämmästelemään.

Sillan jälkeen oltiin kaupungin keskustan puolella. Pyörätie kulki edelleen ohitustien vartta toisella puolellaan kapea salmi, joka pysyi talvellakin sulana. Kahlasin muutaman sentin lumipeitteessä junaseisakkeen ohi alikulkusillalle, josta käännyin aina keskustaan. Siitä rappuset ylös ja parin korttelin päässä kulkevalle pääkadulle. Kävin pikkumarketissa hakemassa eväitä ja käännyin pääkadulta pienemmälle kadulle. Se kulki hylätyn ostoskeskuksen ohi, joka muistutti kaupungin vilkkaammista päivistä.

Jälleen oltiin järven rannassa. Oikaisin hiekkakentän läpi Tulliportinkadulle ja sytytin tupakan. Mitenköhän sitä saisi päivän kulumaan? Tilauksia ei ollut juuri kuulunut. Olin vuokrannut entisen parturinliiketilan työhuoneeksi. Vuokra nipisti ikävästi lompakkoa. Top Barber, siinähän se olikin. Kopistelin lumet kengistä ja astelin sisälle. Sitten avasin läppärin ja rupesin kirjoittamaan juttua työmatkastani.

17.11.2021

Riihisaari Blues 13.11.2021

Vaikka tieto uudesta bluesfestivaalista kantautui korviini jo hyvissä ajoin, olin unohtaa koko jutun. Lauantaina havahduin: ai niin, oliko se tänään? Ei muuta kuin paikalle, lippu tiskiltä ja yläkertaan. Keikkatilana oli Riihisaaren museorakennuksen vinttikerroksen galleriahuone. Seinillä oli taidetta ja paikalla noin satakunta ihmistä. Käytännössä täysi tupa.

Ensimmäisenä esiintyjänä oli Konstantin Kovalev, Venäjältä Suomeen siirtynyt nuoremman polven bluesmuusikko. Keikka alkoi. Nyökyttelin takarivissä. Joo joo, osataan soittaa. Esikuvat oli selkeästi kuunneltu tarkkaan. Oli slidea, näppäilykitaraa, sooloja. Taitava soittaja saa yhdenkin kitaran täyttämään koko tilan. Kappaleet seilasivat monen genren alueella ja oli mahdotonta nimetä ketään yksittäistä artistia, johon Kovalevin soittoa olisi voinut verrata. Kuultiin bluesin eri tyylilajeja, rockabillyä, lopussa vielä yksi soulkappale sekä yhden kipaleen verran gospelia. Monipuolinen ja taidokas esitys. Jos Kovalev sattuu olemaan bändinsä kanssa esiintymässä jossakin sopivan etäisyyden päässä, olen paikalla.

Väliajalla kessutauko, Olafin IPA käteen ja takaisin seinän viereen.

Johnny Burginista en ollut koskaan kuullutkaan. Yllätyin kun peruuntunutta artistia tuuramaan olikin jostakin kiskaistu kovan luokan bluesnimi, suoraan Chicagon syrjäkujilta. Taustabändinä toiminut Kulluvaara-Prepula-Peltonen Trio polkaisi soiton käyntiin kuin yhdestä ajatuksesta ja siitä lähdettiin. Burginin esiintyminen oli mukaansa tempaavaa ja soitto viimeisen päälle amerikanmeininkiä, jota harvoin näillä leveysaseilla pääsee kuulemaan. Välispiikeissään Burgin valaisi matkaansa Amerikan länsirannikolle paikallista blueskulttuuria oppimaan. Sen lisäksi mies oli oleskellut Japanissa, jossa kuulemma myös on oma blueskulttuurinsa. Omistautuneisuuden kuuli soitossa. Burgin sai kitaran keskustelemaan käyttämättä sooloissa monesti juuri enempää kuin muutamaa nuottia. Kulluvaara, joka soitti enemmän ja monimutkaisemmin, taas tuntui olevan tämän lähestymistavan vastakohta, mikä ei ollut kokonaisuuden kannalta ollenkaan huono asia.

Sitä syntyikö kitaristien välille ainakin Burginin mielessä pientä kilvoittelua, saattoi ounastella. Esitellessään bändiä Burgin sanoi, ettei hänellä ole aavistustakaan kuinka toisen kitaristin sukunimi lausuttiin. Myöhemmin kappaleessa, jossa piti kuulla kaikkien taidonnäytteet yksitellen kuultiin bassosoolo, rumpusoolo ja sitten seuraavaan kappaleeseen!

Kaiken kaikkiaan Riihisaari Bluesin lauantaipäivä tarjosi eriomaisen kattauksen huippuluokan bluesmusiikkia. Miljöö 10+. Jos sana kiirii, ihmettelen jos ensi vuonna kaikki halukkaat tulijat mahtuvat koko Riihisaareenkaan.